Keurusselkä
Keurusselän tiedot kraatteritietokannassa.
Keurusselkä on Suomen ensimmäinen harrastajageologien löytämä asteroidin tai komeetan törmäysjälki. Lue täältä erillinen tarina Keurusselän löytymisestä.
Oheisessa kartassa on harmaalla merkitty alue, jolta pirstekartioita on löydetty kalliopaljastumista. Oletettavasti alue edustaa suurinta osaa alkuperäistä kraatterin pohjaa, mutta alue on hiukan toispuoleinen.
LöytöEnsimmäiset todisteet Keurusselän törmäyskraatterista saatiin 16. marraskuuta 2003, kun harrastajageologi Satu Hietala löysi Harmaaniemen rantakivien joukosta lohkareita joissa oli pirstekartioita.
Jo seuraavana viikonloppuna Satu ja minä olimme tutkimassa aluetta tarkemmin ja melkein heti Harmaaniemen rannoilta löytyi pirstekartioita "in situ". In situ tarkoittaa eli pirstekartiot olivat yhä kiinni peruskalliossa. Nämä kalliossa kiinni olevat pirstekartiot vahvistivat käytännössä törmäyskraatterin olemassa olon. Iloksemme pirstekartiot olivat niin hyvin kehittyneitä ja selviä, ettei niiden suhteen voinut erehtyä.
Ensimmäisissä etsinnöissä löytyi lukuisten pirstekartioiden lisäksi breksialohkare, jonka kvartsirakeissa esiintyy shokkilamelleja eli PDF:iä jopa kolmeen eri suuntaan. Shokkilamellit löysi breksianäytteestä tehdystä ohuthieestä Oulun yliopiston tutkija Teemu Öhman.
Löytö julkaistiin 21. tammikuuta 2004 tiedotusvälineissä (Prisma studio, STT ja Helsingin sanomien verkkojulkaisu) ja seuraavana perjantaina löytöartikkeli ilmestyi Tähdet ja avaruus -lehden numerossa 1/2004.
SijaintiKeurusselän kraatteri sijaitsee 220 km pohjoiseen Helsingistä ja 60 km länteen Jyväskylästä. Kraatteri sijaitsee vain 32 km länteen Petäjäveden Karikkoselän kraatterista. Kraatteri sijaitsee samannimisen Keurusselän vesistön alueella, sen luoteesta kahtia halkaisevalla maakannaksella. Useimmista Suomen kraattereista poiketen se sijaitsee vain osittain vesistön alla. Kraatterin keskusta (törmäyskohta) näyttää sijoittuvan Keuruun Valkeaniemen seutuville. Keuruun lisäksi huomattava osa muodostumasta sijaitsee Mänttä-Vilppulan kaupungin alueella (Mänttä ja Vilppula yhdistyivät vuonna 2009).
KraatteriJo hyvin varhaisessa vaiheessa kävi ilmi että Keurusselkä on vanhan ja kuluneen törmäyskraatterin jäänne. Keurusselkä on toistaiseksi ainutlaatuinen Suomen oloissa sillä minkäänlaista selvää kraatterikuoppaa ei enää ole havaittavissa. Toisin sanoen itse kraatterin kuoppa on vuosimiljoonien kuluessa kulunut kokonaan pois ja jäljellä on vain alkuperäisen kraatterin pohjan alapuolinen rikkoutunut ja pirstekartioitunut kallioperä. Nykyisin jäljellä on tavallaan pelkät "juuret" kraatterista. Tämän vuoksi on ehkä parempi puhua törmäyskraatterin jäänteistä tai törmäysjäljestä kuin varsinaisesta törmäyskraatterista.
Pirstekartioita tai sitä muistuttavia rakenteita on löytynyt kalliopaljastumista noin 14 km läpimittaiselta alueelta. Sen ulkopuolelta tarkistetut kalliopaljastumat ovat vaikuttaneet toistaiseksi "terveiltä" eli niissä ei ole löydetty pirstekartioita. Törmäykseen liittyvää kallioperän rakoilua voi tavata kauempanakin, mutta sen erottaminen muusta rakoilusta vaatii tarkkoja ja työläitä tutkimuksia eivätkä niistä välttämättä voi tehdä varmaa tulkintaa.
Hyvin muodostuneet pirstekartiot rajoittuvat alle 7 km läpimittaisen alueen sisälle. Tämä Valkeaniemen ympärillä oleva alue on todennäköisesti kraatterin keskusaluetta. Tältä alueelta on raportoitiin vuonna 2010 shokkilamelleja in situ pirstekartiokivissä. Nämä shokkilamellit vahvistavat pirstekartioiden perusteella tehdyn arvion keskuksen sijaitsevan nimenomaan Valkeaniemen alueella.
Kraatterikuopan puuttuminen vaikeuttaa kraatterin koon arvioimista. Ei ole varmaa edustaako pirstekartioituneen kallioperän alue koko kraatterin pohjan aluetta vaiko vain kraatterin keskuskohouman aluetta. Jälkimmäisessä tapauksessa alkuperäisen kraatterin koko on väkisinkin ollut paljon suurempi kuin 14 km. Esimerkiksi prof. Lauri Pesonen on arvellut kraatterin koon olevan luokkaa 30 - 40 km. Korkokuvakartalta pystyy kyllä hahmottamaan noin 28 km läpimittaisen pyöreän alueen, jonka maasto on hiukan ympäristöä matalampi ja tasaisempi, mutta sen liittyminen kraatteriin ei ole itsestään selvää.
Vaikka pirstekartioalue osoittautuisikin jatkotutkimuksissa edustavan suurempaa osaa kraatterin pohjasta, on kraatteri ollut väkisinkin suurempi kuin nyt näkyvä jälki. Alkuperäinen kraatteri on voinut olla lähes Lappajärven kraatterin kokoluokkaa eli läpimitaltaan 15-20 km. Kuitenkin vain 14 km koolle on selvästi perusteluja löydettävissä.
Ensimmäisistä valitettavan harvoilla mittauspisteillä tehdyistä painovoimakartoista on etsitty lisäviitteitä kraatterin koosta (Tähdet ja avaruus 3/2004). Itse en kuitenkaan yhdy esitettyihin arvioihin kookkaasta kraatterista (30-40 km), mutta painovoimakartasta voisi todeta noin 20 km läpimittaisen anomalian joka kattaa pirstekartioesiintymän. Painovoimassa on kuitenkin hyvin selvä anomalia myös hiukan sivussa törmäysjälkeä ajatellen.
On lisäksi mahdollista, että kraatteri on muokkautunut myöhemmin tektonisissa liikunnoissa, mutta tätä ei ole voitu varmistaa. Alueella on voimakkaitakin ruhjeita ja siirroksia, joten näyttäisi mahdolliselta että jonkin asteista muokkautumista on tapahtunut törmäyksen jälkeen. Tätä puoltaa myös pirstekartioiden esiintymisen lievä toispuoleisuus. Keurusselän länsirannalla on paljon parempia pirstekartioita kuin pohjois-etelä suunnassa Keurusselän poikki kulkevan ruhjeen itäpuolella.
Vertailu RiesiinKeurusselän kraatteria voi verrata kokonsa puolesta melko hyvin Saksan Riesin kraatteriin (22 km, 15 Ma). Riesillä tehtiin jo 1970-luvulla syväkairaus jonka tulokset antavat Keurusselän rakennetta tulkittaessa erittäin hyviä vihjeitä (Goresy 1977). Ensinnäkin kairansydämestä raportoitiin täsmälleen samanlainen pirstekartioiden laadullinen evoluutio syvyyssuunnassa kuin Keurusselän kartoituksissa on paljastunut horisonttaalisesti kalliopaljastumista. Riesillä kraatterin pohjan alla on ensin runsaasti hyvin selviä pirstekartioita, sitten ne harvenevat ja muuttuvat huonolaatuisemmiksi ja alkavat syvemmällä muistuttaa jo enemmän hiertopintoja (slicken sides) kuin pirstekartioita. Täsmälleen sama kehitys on havaittavissa Keurusselälläkin.
Riesin tutkimusten pohjalta saadaan myös Keurusselän eroosiotasosta parempi kuva. Keurusselän eroosiotaso ei ilmeisestikään ole niin syvä kuin aikaisemmin on arveltu. Riesin kraatteriin verrattaessa Keurusselän havainnot selittyisivät hyvin noin kilometrin syvyisellä maanpintaleikkauksella syntyhetkeen nähden. Keurusselällä olisi nyt näkyvissä kallioperää ehkä vain 100-300 metrin syvyydeltä alkuperäiseen pohjan alapuolelta.
Vertailu Riesiin selittäisi hyvin myös hydrotermisestä toiminnasta löytyneet merkit kuten pirstekartiopintojen hematiittiutuminen ja kloriittiutuminen (Kinnunen 2009). Riesin kairauksista voitiin päätellä että vain 70 metriä pohjakontaktin yläpuolella sueviittissa on vallinnut ainakin 578°C lämpötila. Näin kraatterin pohjalla lämpötila on hyvinkin ollut Kari Kinnusen ohuthiehavaintojen perusteella arvioimalla 300-450°C tasolla (Kinnnunen 2009) selittäen hyvin hydrotermisen synnyn hematiitin ja kloriitin silaamille pirstekartiopinnoille. Kinnusen mineralogiset havainnot sopii siis oikein hyvin Keurusselän törmäyssyntyisyyteen vaikka artikkelilla pyrittiin nimenomaan kyseenalaistamaan se.
Riesillä pohjan alla on 128 m paksu voimakkaasti kokoonpuristunut kallio, jota leimaa hyvin runsas pirstekartioiden esiintyminen. Ilmeisesti juuri tähän verrattava kerros on nyt Keurusselällä nähtävissä Valkeaniemen alueen kallioissa.
Upeita pirstekartioitaKeurusselän alueelta löytyy enemmän ja kauniimpia pirstekartioita mitä mistään muusta Suomen kraatterista. Alue on myös selvästi laajin, sillä lähes 14 km läpimittaista aluetta voidaan pitää pirstekartioesiintymänä, joten esiintymän pinta-ala on noin 100 neliökilometriä. Lisäksi pirstekartioiden esiintyminen kallioissa on paikoin erittäin runsasta alueella. Jo talven 2003-04 kartoituksissa löytyi 25 kalliopaljastumaa, joissa on pirstekartioita ja nykyisin niitä tunnetaan jo yli 60. Varsinkin eräissä alueen hienorakeisimmissa vulkaniiteissa olevat pirstekartiot ovat loistavia.
Ikä ja Kirkkorannan juoniOn helppo ymmärtää että kraatterikuopan puuttuminen viittaa muodostuman olevan hyvin vanha. Pirstekartioita esiintyy kaikissa alueen kivilajeissa, minkä vuoksi kraatterin ikä voi olla korkeintaan niiden ikä eli noin 1880 miljoonaa vuotta. Suomen kallioperän eroosiotasoihin perustuvan vertailun mukaan kraatterin iäksi arvioitiin aluksi yli 600 Ma maksimin ollessa mahdollisesti jopa 1500 miljoonaa vuotta. Eroosiotasoihin perustuva vertailutapa ei ole kovin luotettava, mutta antaa jonkinlaisia rajoja ikäarvioille.
Syksyllä 2006 löysin Sadun kanssa Kirkkorannan rantakalliosta breksiajuonen. Juonen erikoisuus oli että se leikkasi erään pirstekartiopinnan mikä viittasi selvästi siihen että se oli syntynyt myöhemmin kuin pirstekartio. Juonta on pidetty pseudotakyliittisenä juonena (kitkasula), josta Stuttgartin yliopiston tutkija M. Schmiederin johdolla selvitettiin syntyikä. Australian Perthissä F. Jourdan sai juonelle tarkan 40Ar/39Ar ikämäärityksen, joka kertoi juonen syntyneen 1144 Ma ±10 Ma vuotta sitten. Vertailun vuoksi kallio jonka läpi juoni kulkee on iältään noin 1880 Ma eli selvästi vanhempi.
Schmieder on vahvasti sitä mieltä että juoni on syntynyt törmäyksen yhteydessä ja tämä voi pitää paikkansa. Täysin 100% varmaa se ei kuitenkaan ole, sillä juonesta ei löytynyt selviä shokkilamelleja, ainoastaan tasomurtumia joita syntyy myös tektonisestikin (ks. alempaa). Joka tapauksessa juonen ikä antaa varman ja tarkan minimi-iän törmäykselle koska sen leikkaama pirstekartio on synty törmäyksen yhteydessä ja siten ennen juonen syntyä. Vaikka täysin varma tulkinta ei ole, niin silti nykytiedoilla ei ole väärin olettaa saatua ikää myös itse törmäyksen iäksi. Jotta ikä varmistuisi törmäyksen iäksi tarvitsemme lisätutkimusta ja edellyttäisi että jokin shokkilamelleja sisältävä breksianäyte antaisi saman ajoituksen.
On todennäköistä ellei jopa aika varmaa sanoa, että Keurusselkä on vanhin tunnetuista Suomen kraattererista ja itse asiassa edes maailmalta ei löydy kuin puolenkymmentä törmäyskraatteria jotka ovat varmuudella vanhempia. Tosin monien kraattereiden tarkat ikämääritykset ovat tekemättä.
Kun Keurusselän törmäys tapahtui yli 1100 Ma sitten myöhäisellä mesoproterosooisella aikakaudella, sitä ei ollut todistamassa kuin hyvin alkeellinen elämä. Hyvä sinällään, sillä noin 15 km läpimittaisen kraatterin synnyttämä törmäys olisi ollut hyvin tuhoisa laajalla alueella. Törmäyksessä vapautui noin 47 000 Mt TNT määrän räjähdystä vastaava määrä energiaa eli törmäys oli noin 2,3 miljoonaa kertaa Hiroshiman atomipommia (20 kt, 6.8.1945) ja 940 kertaa voimakkaampi kuin voimakkain ihmisen koskaan räjäyttämä ydinpommi (50 Mt, Tsar Bomba 30.10.1961).
Katso erillinen sivu Keurusselän kokoluokan törmäyksen aiheuttamista tuhoista täältä.
Shokkilamellit kalliossa 2010Pirstekartioihin perustuvan törmäyskraatterien tunnistuksen suurin ongelma on aina ollut se, että niiden syntymekanismia ei tunneta eikä siksi ole löydetty mitään keinoa mitata onko jokin rakenne pirstekartio vai ei. Tunnistus perustuu yhä edelleen silmämääräiseen tunnistukseen ja muutamaan yleisesti tunnustettuun sääntöön. Siltikin pirstekartioita pidetään yhä ainoina makroskooppisina (silmin havaittavina) törmäysindikaattoreina jotka riittävät törmäyskraatterin tunnistukseen. Eikä ne ole toistaiseksi kertaakaan pettäneet. Tosin viime vuosina on julkisuuteenkin tullut törmäyskraatterilöytöjä joissa pirstekartioiksi on virheellisesti tulkittu rakenteita jotka eivät niitä ole.
Tästä johtuen tutkijat luonnollisesti haluavat lisävarmistuksia jos törmäyskraatterin in situ näytteisiin perustuva tunnistus lepää vain pirstekartioiden varassa. Yleisin ja paras tapa varmistaa kohteen törmäyssyntyisyys on löytää kvartsin shokkilamelleja kivistä. In situ havaintoja shokkilamelleista Keurusselältäkin kaivattiin pitkään. Niiden löytymiseen ei aina oikein uskottu, sillä pirstekartiokivistä ei kovinkaan usein ole löydetty shokkilamelleja liian pienten shokkipaineiden takia ja Keurusselältä ei Kirkkorannan juonta lukuunottamatta oltu löydetty muita törmäyksessä syntyviä kiviä in situ.
Keurusselältä vain irtolohkareina löytyneistä breksioista sen sijaan shokkilamelleja on löydetty jatkuvasti. Irtolohkareita on kuitenkin vaikea kytkeä Keurusselän rakenteeseen, joten niiden todistusvoimaisuuden laita on heikko. Varsinkin kun kukaan shokkilamelleja löytäneistä tutkijoista ei ole nähnyt sitä vaivaa ja indeksoinut eli mitannut lamellien suunnat. Tekemällä riittävästi mittauksia voidaan tilastollisesti varmistua siitä että onko kyseessä aidot shokkilamellit vai tektoniset lamellit.
Käytännössä törmäyskraattereiksi epäillyistä kohteissa myös shokkilamellien ulkoiset kriteerit täyttävät, mutta alustavasti tektonisiksi tulkitut lamellit kannattaisi aina mitata U-pöydällä ettei virhetulkintaa tehdä toisinkaan päin eli shokkilamelleja tulkita tektonisiksi ja siten hukata mahdolliset shokkimetamorfoosin todisteet. On selvää että molempia lamellityyppejä voi esiintyä törmäykraatterin alueella sillä ei törmäys tuhoa kivissä ennestään olevia lamelleja tai tee myöhemmin syntyviä tektonisia lamelleja mahdottomiksi. Täytyy myös muistaa että shokkilamellejakaan ei synny ihan jokaiseen kvartsirakeeseen edes hyvin korkean shokkipaineen kivissäkään ja mitä kauempana törmäyskohdasta ollaan sitä harvemmassa rakeessa niitä esiintyy.
Heikomman shokin merkkejä eli kvartsin tasomurtumia eli PF-rakoja (PF = planar fractures) löytyi in situ tilanteessa ainakin Kirkkorannan juonen tutkimuksissa (Schmieder 2009). Useammassa kuin yhdessä suunnassa kidepintojen suuntaisesti orientoituneet PFt ovat nykytietämyksen mukaan selvästi shokkimetamorfoosin merkkejä ja kertovat alle 10 GPa paineista. Niitä tavattaan usein törmäyksen kokeneissa kivissä, mutta ei esim. samoissa kivissä kraatterin ympärillä. Tosin yhteen suuntaan esiintyviä PFiä tiedetään syntyvän muissakin prosesseissa. Tällä hetkellä käydään keskustelua siitä voidaanko moneen suuntaan esiintyviä PFiä pitää hyväksyttävinä törmäysindikaattoreina.
2010 Lunar and Planetary Science -konferenssin abstrakteissa julkaistiin tutkimus, jossa Keurusselän pirstekartioita tutkittiin osana laajempaa pirstekartiotutkimusta. Siinä oli tutkittu Valkeaniemen ja Jylhänrannan alueelta löytyneitä in situ pirstekartiokiviä ja niistä löytyneitä shokkilamelleja (Ferriére 2010). Tämä tutkimus täyttää jo abstraktina shokkilamellien tunnistuksesta 2010 julkaistun Frenchin ja Koeberlen artikkelin kriteerit niin tuloksen kuin julkaisunsakin puolesta.
Ferriéren tutkimuksessa oli mitattu ja indeksoitu viiden eri ohuthieen 276:sta kvartsirakeesta 372 PDF-tasoa tilastollisesti riittävää otantaa varten. Saatu tilastollinen shokkilamellien indeksoitujen suuntien jakauma vastaa shokkimetamorfoosissa syntyvien shokkilamellien yleistä jakaumaa. Tulokset viittaavat tutkittujen näytteiden kokeneen Valkeaniemellä jopa 12-20 GPan shokkipaineen. Tällaisia shokkipaineita ei maan kuoriosan kivissä voi tavata muualla kuin törmäyskraattereissa. Täytyy tosin muistaa että nämä PDFstä tehdyt painearviot eivät ihan ole eksakteja.
Tämän Ferriéren julkaiseman tuloksen myötä voidaan todeta että Keurusselän kivissä on nyt kahdella eri tavalla todistettu shokkimetamorfoosin jäljet eli Keurusselkää voidaan pitää aitona törmäysjälkenä. Samalla voidaan todeta että alkuperäinen pirstekartioihin perustunut tulkinta piti paikkansa. Kääntäen tämä tarkoittaa myös sitä että jälleen kerran osoitettiin että pirstekartiot on mahdollista tunnistaa silmämääräisesti. Itse en sitä ole epäillytkään, sillä minusta hyvin kehittyneillä pirstekartioilla on helposti erottuvat tuntomerkit. Valitettavasti se ei ole kaikille yhtä helppoa ja ihan jokaisesta pirstekartiokivestäkään ei niitä ratkaisevia piirteitä löydy. Keurusselällä selviä pirstekartioita riittää, mutta ei sielläkään ihan jokainen pirstekartiopinta ole niin selvä että siitä voisi yksistään mennä takuuseen. Puhumattakaan siitä että törmäyskraatterin alueella on aina myös runsaasti ei-impaktisyntyisiä hiertopintoja.
Samaan aikaan Ferriéren abstraktin tultua julki myös Kirkkorannan juonen viereisestä graniitista löytyi ilmeisiä shokkilamelleja. Tämä, vaikkakin yksittäisenä löytönä se ei kesää tee, tukee Ferriéren tuloksia. Lisäksi samasta materiaalista on löytynyt myös vasta äskettäin muilta törmäyskraattereilta tunnistettuja ns. FF:iä eli "sulkalamelleja" (FF = feather features), jotka alustavasti arveltu matalamman shokkitason (<10 GPa) mahdollisiksi indikaattoreiksi. FF:ien indikaattoriluonteesta ei olla kuitenkaan vielä varmoja ja vaativat siten jatkotutkimuksia.
Vaiko sittenkin tektoniikkaa?GTKn erikoistutkija Kari A. Kinnunen ja Satu julkaisivat Geologi-lehdessä taannoin artikkelin jossa he ovat tutkineet Keurusselän pirstekartioiden rakennetta tarkemmin (keskustelu löytyy Kinnunen 2009, Kinnunen 2010 sekä Öhman 2009). He tulkitsevat tutkimuksiensa mineralogiset ja petrografiset löydöt siten että Keuruksen pirstekartiomaiset rakenteet eivät olisikaan törmäyssyntyisiä vaan hiertymällä hitaasti syntyneitä tektonisia rakopintoja.
Lisäksi he tulkitsevat Keurusselällä esiintyvät ns. helminauha PDFn (engl. decorated PDF) fluidisulkeumat koostumuksen (neste+kaasu) perusteella metamorfoosin oloissa syntyneiksi eli ne eivät olisi aitoja shokkilamelleja. Olisiko Ferriére sen suhteen erehtynyt (Ferriére 2010a ja 2010b)? Aivan erityistä lisäselittelyä vaatii se miksi näiden lamellien indeksoinnista saatiin selvästi shokkilamelleilta odotettu ja kokeellisestikin testattu jakauma. Jos lamellien indeksointimenetelmä pettää niin pahasti että tektoniset lamellit antavat useasta ohuthieestä selvästi shokkia puoltavan tuloksen, niin silloinhan shokkilamelleja ei voitaisi enää käyttää törmäysindikaattoreina jos "shokkisuuntautuneet" lamellit pystyvät syntymään myös tavanomaisen metamorfoosin olosuhteissa. Tietenkin on hyvä muistaa että Ferriére raportoi myös amorfisia lamelleja Keurusselällä. Jos tässä pitäisi vetoa lyödä siitä kumman osapuolen tulkinta on todennäköisesti oikein, niin ainakin tällä hetkellä veikkaisin Ferriéren tulkinnan puolesta.
Kinnusen ja Hietalan Keurusselän pirstekartiorakenteista tekemänsä havaintonsa ovat arvokkaita. Todistavatko ne aukottomasti sen että Keuruksella ei olisikaan törmäyskraatterin jälkeä? Eivät todista. Vika ei ole heidän tulkinnassaan, heillä on tulkintaansa hyvät perusteet, vaan vika on siinä että näitä asioita on tutkittu aivan liian vähän törmäyskraattereiden yhteydessä. Lisäksi pirstekartioiden syntymekanismia ei ole onnistuttu selvittämään vieläkään, joten kukaan ei tiedä mitä kaikkea sieltä tulisi löytyä. Myöskään törmäyskraatterien tektoniikkaa ja metamorfisia oloja ei ole juurikaan tutkittu. Asia ei myöskään ratkea pelkästään Keurusselkää tutkimalla ja vertaamalla vain endogeenisissä prosesseissa syntyneisiin vastaaviin, vaan näitä havaintoja tulisi verrata muutamasta muusta varmana pidetystä törmäyskraatterista tehtyihin havaintoihin. Esim. hematiitti- ja kloriittilöydökset ovat tavanomaisia pirstekartiopinnoilla muissakin kraattereissa. Valitettavasti näitä ei yleensä ole kuvattu niin tarkasti että suora vertailu Keurusselän löytöihin voitaisiin tehdä. Kloriittia ja hematiittia tavataan siis törmäyskraatterin pirstekartiopinnoilla, mutta esiintyykö se niissä millä tavalla tulisi selvittää laajemmin. Eli esiintyykö niissä vai ei piirteitä joita nyt on tulkittu Keurusselän pinnoilta osoittavan selkeästi tektonista, hidasta syntyprosessia.
Sama ongelma on myös heidän tulkinnassa helminauha shokkilamellien fluidisulkeumien synnystä. Havaittu fluidisulkeumien neste + kaasu koostumus osoittaisi kyllä normaaleissa geologisissa asetelmissa metamorfoosin oloja syntyhetkellä (painetta ja lämpöä). Eli oloja joita ei välttämättä ole esiintynyt kraatterin synnyn jälkeen. Valitettavasti näistä helminauha PDFn fluidisulkeumista ei ole kovinkaan seikkaperäistä tutkimusta tehty. Se on usein jäänyt maininnan asteelle jos niitä on. Jonkinlaista tietoa on kai reilusta 10:stä tunnetusta kraatterista. Usein ne on tulkittu hydrotermisten prosessien yhteydessä syntyneiksi, jolloin niiden koostumuksen tulisi olla ja onkin ollut toisenlainen kuin Keurusselällä havaittu. Toisaalta asiaa sotkee se, että tarvitaan yli 12 GPa paine jotta kivessä alunperin olleet fluidisulkeumat kokonaan katoavat. Toisaalta tektonisien lamellien kokeellisten tutkimusten yhteydessä on havaittu fluidisulkeumien voivan syntyä samanaikaisesti lamellien kanssa. Helminauha shokkilamellien fluidisulkeumat olisivat voineet siten periaatteessa ilmaantua shokkiaallon aikana kun itse lamelli on syntynyt. Tällöin sulkeumien koostumus voisi vastata metamorfoosin olosuhteita tai koostumus voisi kenties vastata mineraalirakeen syntyoloja. Näin ollen shokkilamellien kvartsin uudelleenkiteytymisen on ehkä voinut laukaista hydroterminen toiminta törmäyksen jälkeen, mutta siinä vaiheessa fluidisulkeumat ovat olleet jo olemassa. Tämä voisi selittää myös Ferriéren kuvauksen negatiivisisten kiteiden muotoisista sulkeumista. Ainakin Vredefortilta on kuvattu neste + kaasu sulkeumia helminauha PDFn yhteydessä, mutta Vredefort ei ole kokonsa takia hyvä vertailukohde. Myös Viron Kärdlalta on kuvattu kaasu+neste fluidisulkeumia decorated PDFien tasoissa. Kärdla on jo huomattavasti parempi vertailukohde Keurusselkää pienempänä ja nuorempana sedimentteihin osuuneena kraatterina.
Lähteitä:
|
Sijainti: Vilppula, Keuruu ja Mänttä
